Hetki on vierähtänyt siitä, kun olen viimeksi blogiani päivittänyt. Ongelma on ajan puute. Toinen ongelma se, että päätyökseen kirjoittavan motivaatio kirjoittamiseen (josta ei makseta!) on toisinaan aika vähäinen. Etenkin jos hän vielä harrastaa luovaa kirjoittamista vapaa-aikanaan! Aloitin syksyllä nimittäin draamakirjoittamisen kurssin, josta olen ollut järjettömän innostunut. Mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa. Tämän blogimerkinnän aihe on nimittäin Q-teatterin versio Macbethistä, jonka kävin katsomassa ennakossa.

En ole mikään Shakespeare-asiantuntija, mutta kuvittelin tietäväni, mitä oli odotettavissa: lavalle piti asteleman julman tyrannin, sellaisen jota on verrattu kaikenmaailman idiamineihin ja hitlereihin. Mutta kuinkas ollakaan: Q:n Macbeth oli syyllisyyden tuskissa kärvistelevä itkupilli, korostetun inhimillinen  ja murhiin ajautunut, harhautettu mutta vallanhimoinen raukkaparka. Lady Macbeth sen sijaan oli kuin terästä: pokka piti hamaan sekoamiseen saakka. 

Macbethin rooli oli Q:ssa annettu eräälle lempinäyttelijöistäni – Elina Knihtilälle. Ikäväkseni minun on myönnettävä, ettei hänen karismansa aivan pystynyt kannattelemaan roolia tai täyttämään minun mielikuvaani siitä. Lady Macbeth, Pirjo Lonka, oli roolissaan uskottavampi, hän manipuloi miestään hienosti.

On upeaa, että vallanhimoisen tyypin rooli oli perinteisten sukupuoliroolien vastaisesti annettu naiselle. Silti en voi olla ajattelematta, että pieni seksuaalinen viritys näiden kahden päähenkilön välillä olisi tehnyt terää. Miten Lady muuten muka saa taivuteltua miehensä murhaajaksi, jos ei sillä ole käytettävissään sitä kuuluisaa "naisten seksuaalista valtaa"?   

Tiedä sitten kuinka reilua on arvostella näytelmää ennakon perusteella? Kohtuullisen valmista kamaa esityksen pitäisi toki päivää ennen ensi-iltaa jo olla. Niinpä uskallan todeta, etteivät replarytmitykset toimineet kaikissa kohdissa, osittain näyttelijätyössä oli kökköä ulkoluvun makua. Tähän ei tosin syyllistynyt esityksen kolmas keskeinen näyttelijä, Jani Volanen, joka veti sekä Duncanin että Malcomin (Skotlannin kuningas ja hänen poikansa) roolit. Hänen työskentelyään Duncanin roolissa varjosti kuitenkin pieni ylinäyttelemisen maku. Ja sori vaan, mutta minulle tuli Volasen Duncanista mieleen joulupukki!   

Näiden kriittisten huomioiden jälkeen haluan todeta, että esityksellä oli myös selvät tähtihetkensä. Noitien kuoron fyysinen kamppailu ja ryhmätyö sekä yksinkertaiset – lähestulkoon industrialistiset – lavasteet ja puvustus olivat näytelmän parasta antia. Myös yleistunnelma, joka luotiin valoin ja äänitehostein, oli tenhoava. Tarina piti otteessaan ja tämähän on teatterissa tärkeintä.  

Niinpä voin suositella Q:n Macbethiä kaikille Shakespearen ystäville. Ehdottaisin silti lippujen varaamista vasta marraskuun lopulle. Siihen mennessä esitys on varmasti hioutunut, rytmitys kunnossa ja luvassa on mitä parhainta tragediaviihdettä. Sitä vaan pohdin, että kantaako Knihtilän karisma silloinkaan… 

Esteettisen Elämyksen mittaristolla tämä näytelmä on selvää kolmoskamaa.

Voinenkin siis kertoa muutaman sanan "kielikurssistani", joka suuntautui Pariisiin, tuohon puudelien ja patonkien luvattuun kaupunkiin. Matka oli todella onnistunut. Tosin ei ehkä opintojen kannalta – kielen tankkauksen sijaan keskityin nauttimaan kaupungista, sen taidemuseoiden tarjonnasta ja yleisen ilmapiirin nuuskimisesta. Bulevardeilla ja pikkukujilla pasteeraus, puistossa nököttäminen ja harakanvarpaiden rustaus mukana kulkeneeseen kirjaseen kiinnostivat allekirjoittanutta enemmän kuin oppitunneilla istuminen. Jonkin verran saatoin kyllä ranskaakin oppia… Mutta jos näin kävi, lupaan, että se tapahtui ihan vahingossa.

Törmäsin matkallani jos jonkinlaisiin esteettisiin elämyksiin. Niiden luettelu, pisteyttämisestä puhumattakaan, veisi runsaasti aikaa ja kuluttaisi arvokasta sähköistä palstatilaa. Niinpä tyydyn vain muutaman kohokohdan mainitsemiseen. 

Jos jotain tuolla reissullani huomasin, niin sen, että suorastaan rakastan käydä taidenäyttelyissä ja –museoissa yksin. Ajatukset karkailevat vallan villeille alueille, kun niitä ei tarvitse heti jakaa jonkun ystävän kanssa.

Sikäli osuvaa, että kaksi hyvin keskeistä syytä siihen, että matkustin Pariisiin, olivat Musée d'Orsay ja Musée Rodin. Nämä taidemuseot jäivät minulta viimeisellä Ranskan matkallani kokematta, ja asiaintila oli kaivellut meikäläisen mieltä jo pitkään. Niinpä olikin äärimmäisen hauskaa, että juuri näistä kahdesta museosta löytyi pari matkani keskeisintä huippukohtaa – esteettisten elämysten näkökulmasta siis.

Musée d'Orsayssa vierailin heti lomani toisena päivänä – ryntäsin sinne siis heti kun se oli mahdollista. Kävin tässä vaiheessa lomaani pientä feministissävytteistä miesvihavaihetta läpi, sillä kuten hyvin tiedetään, välimatka arkeen nostaa pintaan usein sellaisia teemoja, joita kotimaassa ei ehdi käsitellä. Tätä tunnetilaa vielä vahvisti matkassa ollut romaani: Anna Kortelaisen "Virginie". Kirjahan kertoo Albert Edelfeltin rakastajattaresta, ranskalaisesta naisesta, joka toimi monien Edelfeltin teoksien mallina.

Näistä lähtökohdista käsin olin täydellinen yleisö d'Orsayn taidetarjonnalle. Musée d'Orsayn seinät ovat täynnä toinen toistaan upeampia mestariteoksia. Ja kun sanon mestariteoksia, tarkoitan tietysti miesten maalaamia mestariteoksia. Yllättävän usein kuvauksen kohteena on naisvartalo. Yllättävän usein myös silloin, kun  kuvauksen kohde näyttäisi pintapuolisesti olevan jokin aivan muu asia. Esimerkiksi Picasson fiksaatio kitaroihin kertoo kyllä kaiken siitä, mitä miehen mielessä todellisuudessa liikkui. 

Kun näitä maalauksia sitten tutkailee oikeassa mielentilassa – ja juuri mallien maailmaan Kortelaisen kirjan perusteella perehtyneenä – on helppoa huomata se, kuinka kapea naisen rooli noissa taideteoksissa on. Naisen tehtävä on olla vain objekti, kaunis esine, himon kohde, nature morte+. Aktiivisen roolin nainen saa miestaiteilijoiden teoksissa ainoastaan ollessaan äiti. Lovis Corinth, d'Orsayn alakerran vaihtuvan näyttelyn saksalainen ekspressionisti, on kyllä ehdoton kaikkien sovinististen miestaiteiljioiden isä. Tuo taitava irstailija maalasi mielellään kuvia itsestään – alastomien naisvartaloiden ympäröimänä. Naisten päät eivät olleet kaikkiin maalauksiin mahtuneet, mutta rinnat oli tietysti kuvattu sitäkin tarkemmin.

Musée Rodinissa kohtasin sitten hieman erilaisen naisen. Naisen, joka ei tyytynyt olemaan pelkkä objekti. Museon vaihtuvana näyttelyn tähtenä oli nimittäin ranskalainen naistaiteilija, kuvanveistäjä Camille Claudel. Ihastuin hänen töihinsä suunnattomasti. Lisäksi sain lisää pontta miesvihaani, kun perehdyin Camillen tarinaan. Hän oli paitsi tavattoman lahjakas taiteilija, myös Rodinin rakastajatar ja sittemmin tämän hylkäämä. Tarina ei olisi täydellinen, jos Camille olisi saanut elinaikanaan hänelle kuuluvan arvostuksen – mutta eipä tietenkään. Raukkaparkaa ylenkatsottiin – sukupuolen vuoksi, epäilemättä! Pääteosta ei koskaan valettu pronssiin (Ne Siat!). Eipä siis ihme, että nainen vietti viimeiset kolmekymmentä vuotta elämästään mielisairaalassa. Sitä se väärään mieheen rakastuminen teettää!

Esteettisen elämyksen pisteillä molemmat museot – ja muuten molemmat yllämainitut taiteilijat – saavat minulta vähintään viisi pojoa. Ja Pariisi. Se saa minulta sata pistettä ja milles tendres bisous! Kaksi viikkoa ei ollut läheskään tarpeeksi sen kaupungin läpikäymiseen! Minä menen sinne vielä takaisin!

Hyvä kysymys!

Ehkä ihminen on kiireinen, mutta toiveikas sen suhteen, että kiireet joskus loppuvat ja hänellä on aikaa kirjoitella jotain muuta kuin duunijuttuja.

Pistän kaiken toivoni kesään. Luotan siihen, että kovaa vauhtia lähestyvä loma katkaisee tämän älyttömän stressin, vapauttaa hartiani kroonisesta jumituksesta ja tekee päätteen edessä istumisen taas himpun verran houkuttelevammaksi. Uskoisin myös, että pystyn kesän aikana hyödyntämään akateemisen vapauteni parhaita puolia ja ehdin peräti blogeilla.

Työkiireiden lisäksi hoppua on ollut myös sosiaalisen elämän saralla: sinkkuuntuminen tuo näemmä aina muassaan täpötäyden kalenterin. Olenkin kuluttanut aikaani jos jonkinlaisissa kissanristiäisissä. Lisäksi olen käyttänyt järkyttävän suuren osan vapaa-ajastani puhelimessa juoruamiseen. Ei ehkä kaikista hyödyllisin ajanviettotapa, mutta erittäin miellyttävä. Mulla on niin ihania ja sekopäisiä ystäviä!

Kylttyyriäkin on toki tullut harrastettua. Tämän kuun poikkeuksellisimpia ja erikoisimpia kulttuurielämyksiä on ehdottomasti ollut parin viikon takainen keskiaikainen ilta, johon osallistuin ystäväni Eenan kanssa.

Epäilen, että keskiaikainen ilta kalskahtaa normaalin ihmisen korvaan nörttien puuhastelulta. Mutta mä olenkin historianörtti, enkä ole koskaan edes yrittänyt peitellä sitä. Vähän hankalaahan se tällä työtaustalla ja näillä maisterinpapereilla tietysti olisikin. Sitä paitsi, professori Zetterbergiä lainatakseni, me historioitsijat olemme runoilijoiden sukua! Ei hullumpi määritelmä.

Mikään keskiaikanörtti en tosin myönnä olevani – kyseinen aikakausi ei todellakaan ole erityisaluettani. Suurimpana syynä siihen, että päätin osallistua tähän iltaan, olikin sen toinen teema: ruoka. Jos minä nimittäin jostain olen kiinnostunut, niin ruuasta: sen syömisestä, sen tekemisestä, kaikesta mahdollisesta siihen liittyvästä. Illan juju olikin, että ensin valmistimme ruuat ryhmissä, sitten aterioimme keskiaikaisesti ja asianmukaisesti pukeutuneina. Siinä ohessa sitten kuuntelimme pari (tylsähköä) luentoa keskiaikaisesta ruuasta.

Aikaisemmat kokemukseni keskiaikaisesta ruuasta olivat aika vähäisiä. Sen verran olin aiheeseen perehtynyt, etteivät odotukset itse ruuan suhteen olleet kovin korkealla. Suomessahan on noihin aikoihin syöty perin askeettisesti. Siksi olikin todella mukava yllätys, kun kävi ilmi, että illassa kokkaillut ruuat eivät olleet pelkkää ohrarievää ja nauriskeittoa. Reseptit olivat nimittäin suurimmalta osin etelä- ja keskieurooppalaisia. Todennäköisesti juhlaruokia, sillä niin paljon eksoottisia aineita niissä käytettiin. Eksoottisia siis aikakauden olosuhteet huomioonottaen. Resepteissä suosittiin myös kermaa, kananmunia ja muita "kevyttuotteita".  

Ilta oli erinomaisen onnistunut: ensin kokkailua älykkäässä seurassa, sitten ateriointia pitkän kaavan mukaan. Jännittävän erilaista ruokaa, hyvää viiniä, vähän historiateemaisia keskusteluja ja opiskeluajan fiilistelyitä. Kaiken tämän lomassa vielä syväluotaavia ihmissuhdeanalyyseja hyvän ystävän kanssa. Ihanan rentouttavaa!

Minä jopa pidin niistä valmistamistamme ruuista. Kotikeittiöön en voi suurinta osaa niistä kuitenkaan suositella. Sen verran laardia niihin käytettiin. Yhden käyttökelpoisen reseptin sieltä kuitenkin sain. Keskiaikainen spelttilisuke on kokeilemisen arvoinen juttu. Sitä voi tarjoilla oikeastaan minkä tahansa pataruokatyyppisenhässäkän / pääruuan kanssa:

Spelttilisuke:

2 dl risottospelttiä

½ l kasvislientä

1 keltuainen

ripaus sahramia

Risottospelttiä saa muuten kuulemma parhaiten Ruohonjuuresta. Joten ei kun Kamppiin shoppailemaan! Niin ja mikäli löydät sisäisen historianörttisi ja haluat osallistua vastaaville illallisille, kannattaa tarkkailla keskiajan tutkimuksen seuran Glossa ry:n sivuja. Glossa järjesti nämäkin onnistuneet iltamat, joille annan esteettisen elämyksen mittarilla arvosanaksi 4 ee. 

Tiesittekös jo, että kaduillanne kaahailee vaarallinen aikuisopiskelija, nimittäin autoilualan aikuisopiskelija. Kyseisen vaaratekijän tunnistaa sekä epävarmasta ja epäekologisesta ajotyylistä että vaaleista hiuksista. Tällä aikuisopiskelijalla on jo virallinen ajokortti, mutta se ei hänestä vielä taitavaa autoilijaa tee. 

Heti aluksi haluan tehdä selväksi, että surkea ajotaitoni ei perustu millään tavalla sukupuoleeni eikä ikääni. Päinvastoin, autokoulussakin meille kerrottiin, että naiset ovat usein parempia kuskeja kuin miehet. Ikä tuo puolestaan kaivattua vakautta ajotyyliin.

Selvää on tietysti se, että sukupuolet eroavat toisistaan. Jollain tasolla varmasti siis myös auton ratissa. Täti-ikää lähentelevänä kiinnitin huomiota siihen, että ainakin autokoulussa tytöt ja pojat erottuivat selvästi toisistaan. Siinä missä pojat olivat kiinnostuneita siitä, minkälaista soosia syntyy kun hirvi ja rekka kohtaavat maantiellä, tytöt kyselivät, josko ajokortin kuvan saisi uusia kakkosvaiheen jälkeen.

Minun heikohko ajotaitoni perustuu kuitenkin puhtaasti henkilökohtaisiin ominaisuuksiini – ei missään nimessä sukupuoleeni. Olen vain yksinkertaisesti tohelo ja usein omissa ajatuksissani. Jos ympäristössä on paljon häiriötekijöitä, aivoni tekevät itsenäisen päätöksen, ja keskittyvät vain yhteen asiaan kerrallaan.

Ongelmani on myös se, että ryhdyin autokoululaiseksi lievän ylimielisellä asenteella. Tuumin tuolloin, ettei autolla ajaminen voi olla kovinkaan monimutkaista, sillä sen taidonhan taitaa tyhmempikin tien tallaaja. Miksen siis minäkin, korkeasti koulutettu humanisti?

Ylimielisyyteni vain vahvistui teoriatunneilla, jotka tuntuivat yliopiston penkkiä kuluttaneesta tappavan tylsiltä ja hitaasti eteneviltä. Ymmärrettävää lienee, etten tällä asenteella oikein jaksanut aina kuunnella ajo-opettajan kertomuksia kytkimen käytöstä liukkailla keleillä. Suoraan sanottuna: olisin lintsannut, jos se vain olisi ollut mahdollista.

Itsevarmuuteni sai kuitenkin ensimmäisen kolhun jo siinä vaiheessa, kun ryhdyin treenaamaan teoriakoetta varten. Tulin huomanneeksi loistavaksi luulemani yleistietämykseni aukot. Se, että ihminen tietää kaiken työväenteattereista 1920-luvuilla, ei todellakaan tarkoita sitä, että hän tuntisi myös liikennemerkit! 

Viimeinen niitti oli kuitenkin se, kun jouduin vihdoin hyppäämään auton rattiin. Ison metallikoslan tiellä pitäminen tuntuikin ylitsepääsemättömältä. Olin varma siitä, että auto kiepsahtaa ympäri tai että ajan jonkun viattoman Lada-kuskin kylkeen.

Autokoulun autoilla harjoitteleminen oli sentään vielä kovin turvallista, sillä opettajat ovat ammattitaitoisia ja luojan kiitos hallitsevat opetuspolkimien käytön. Sen sijaan ajatus itsenäisestä autolla ajelusta nostaa edelleen otsalleni tuskanhien ja aiheuttaa pienimuotoisen paniikkikohtauksen: olen varma siitä, että aiheutan rattiin päästyäni joko täydellisen liikennekaaoksen tai vähintäänkin suuria peltivaurioita lainaamaani autoon.

Hirveän paljon ei tietysti auta sekään, että ystävällinen ja pitkäpinnainen läheiseni, joka harvoin hermostuu, joutui vastikään kyydissäni hämmentävään tilanteeseen. Suojatietä lähestyessäni hänen huuliltaan kirposi spontaanisti se käskyistä tärkein: "Älä tapa!"