Kumpaanhan kategoriaan tämä tarina kuuluisi: hengen vai ruumiin kulttuuriin? Ehkä molempiin? Noh, väliäpä hällä, tämä tarina tulee nyt kerrotuksi, jos ei muuten niin huomisen naistenpäivän kunniaksi.

Minä, joka sydämeni pohjasta vihaan ja pelkään gynekologilla käyntiä, (ja lääkäreitä yleensä), päätin toimittaa tuon inhottavan velvollisuuden naistenpäivän kunniaksi tänään perjantaina 7.3. Kiireellisestä työtilanteesta ja työmatkasta johtuen onnistuin olemaan jännittämättä lääkärissä käyntiä lähestulkoon koko viikon. Paniikki iski vasta aamulla, juuri ennen lääkäriä, mutta ei silloinkaan mitenkään erikoisen voimakkaana… Tai näin luulin.


Lähtö kotoa lääkäriin sujui normaaleissa merkeissä: vähän kiirus tuli ja meikkaamatta jäi. Kävelin reippaana Hakaniemeen ja olin hyvissä ajoin lääkäriasemalla. Odotushuoneessa luin Vihreää lankaa kädet täristen ja lievästi hyperventiloiden. Lääkärin vastaanotolla olin kuitenkin superreipas ja Aikuinen. Analysoin lääkärille pelkoani ja kuvailin lääketieteellistä historiaani. Tapani mukaisesti maalailin jälkimmäisestä tietysti Elämää Suurempaa Selviytymistarinaa. Lääkäri paljastui ystävälliseksi, empaattiseksi ja taitavaksi. Kaikki meni hyvin eikä minussa ollut mitään vikaa. Ei edes sitä hirveää munasarjasyöpää, jonka epäilin itseltäni löytyvän.


Tarkastuksen jälkeen puin päälleni normaalisti, kättelin lääkärin ja kävelin mielettömän muikean laskun kanssa ulos lääkäriasemalta. Helpottuneena ja hyvillä mielin suuntasin kauppaan ostamaan itselleni lounasta. Taputtelin itseäni olkapäälle: "Minna, sinä olet arjen sankari! Olet taas voittanut pahimman pelkosi! Mahtavaa!" Suunnittelin, että voin kiitokseksi urheudestani varata sen pitkään suunnittelemani Ranskan matkan, tuhlata älyttömän summan kampaajalle ja palkita itseni suklaalevyllä tai parilla.


Vaikka ajatukseni keskittyivät lähinnä haaveiluun ja narsistiseen oman selkäni taputteluun, kiinnitin huomioni siihen, että askelluksessani oli jotain outoa. Epäilin aluksi, että juuri suutarilla käytetyistä nilkkureistani oli tippunut toinen uudenuutukaisista metallisista korkolapuista. Kiroilin jo mielessäni onnetonta lähisuutariani, joka ei osaa hommaansa. Pakastealtaaseen nojaillen ryhdyin sitten tarkastelemaan korkojani ja räjähdin nauruun: molemmassa jalassani oli kyllä kenkä, mutta siihen niiden yhtäläisyydet sitten jäivätkin. Toinen kenkä oli violetti ja toinen musta, toisessa oli piikkikorko ja toisessa tavallinen. Olin siis laittanut nuo kengät jalkaani kahdesti, ensin kotona ja sitten lääkärissä, mutta ollut niin paniikissa, etten huomannut niiden olevan eri paria.


Toisin sanoen: nyt on alapää kunnossa, mutta yläpää ei. Mitähän se lääkärikin minusta ajatteli? Itse tuumailen, että muutun päivä päivältä hörhömmäksi. Mun on ehdottomasti ja mahdollisimman pikaisesti hankittava "kahdeksasta neljään" -duuni, Volvo, omakotitalo ja ne pakolliset 1,2 lasta.


Tästäkin huolimatta: Hyvää Naistenpäivää kaikille!!!!


Annan tästä rohkeus-hörhöilyelämyksestä Esteettisen Elämyksen asteikolla itselleni 5 pojoa.