Tuli käytyä Komin Vanja-enoa katsastamassa. Kyseinen näytelmä kuuluu suosikkeihini. Minuun uppoaa aina perinteinen draama, jossa tahkotaan ihmissuhteita ja elämän epäoikeudenmukaisuutta – Tshehov nyt tietty erityisesti. Pystyn niin samaistumaan hänen henkilöhahmojensa tunnelmiin, jossa he surkuttelevat  oman elämänsä tapahtumattomuutta ja tylsyyttä ja epäilevät, että jossain muualla tapahtuu juuri nyt varmasti jotain sellaista, jossa heidän pitäisi olla osallisena.

Kolme sisarta ja Vanja-eno ovat minulle Tshehovin näytelmistä tutuimpia. Edellinen näkemäni Vanja-enon näyttämösovitus oli Kristian Smedsin ohjaus Teatteri Takomolle. Vertauskohta on Komin kannalta epäreilu. Tuo kyseinen kappale on nimittäin yksi meikäläisen teatterifanittajauran ehdottomia käännekohtia. Se oli aivan uskomattoman hienoa teatteria: yksinkertaista ja sanoma välittyi kuin kirveellä päähän lyötynä. Pian tuon Tampereen Teatterikesässä näkemäni Vanjan jälkeen Smeds muutti Kajaaniin ja aiheutti sen, että minun tuli – ja tulee muuten edelleenkin – seurattua Kajaanin Kaupunginteatterin ohjelmistoa poikkeuksellisen aktiivisesti.

Myös KOMilta voi aina odottaa parasta mahdollista. Ja sitä oli Vanjassakin periaatteessa tarjolla. Tavattoman hienoa näyttelijäntyötä – erityisen ihastunut olin Eeva Soivioon, josta on hyvää vauhtia tulossa yksi lempinäyttelijöistäni. Hän on nuori, raikas, kaunis ja tavattoman lahjakas näyttelijätär. Minulla on ollut onni seurata hänen työtään Kaj-jaanin ajoilta saakka.   

Kaiken olisi pitänyt olla kohdallaan, mutta silti KOMin Vanja jätti minut kylmäksi. Lavalla nähtiin paljon omppuja, peilihässäköitä ja muuta näytelmän tekstin voimaa vievää krääsää, joka epäilemättä tekee vaikutuksen teatterista visuaalisuutta hakevaan yleisönosaan. Ihan kivaa, mutta minua tuollaiset kikkailut eivät impressaa. Pikemminkin ne saavat pohtimaan sitä, kuinka rasittavaa olisi olla teatteriohjaaja: joka ikiseen ohjaukseen pitäisi keksiä joku uusi visuaalinen kikkakolmonen, jolla tehdä vaikutus arvostelijoihin ja yleisöön. Tai se tuntuu olevan ainakin nykyään näissä pienemmissä teattereissa trendinä. Käytetään vettä, vaahtoa, puuta, meloneita ja jäätä – näitä elementtejä sitten pistetään paskaksi tai levitellään lavalla, milloin missäkin tarkoituksessa.

Oma lajinsa ovat tietty videoscreenit ja vastaavat. Voi jösses! Niitä on nykyään joka paikassa. Uskon ja toivon niiden pian olevan jo aika passée –juttu – ainakin Ryhmiksen Saatanassa tästä teemasta lypsettiin kyllä kaikki mahdollinen irti. Perusteltuna ne on tietty  ihan jees, mutta joskus olisi kivaa nähdä HYVÄÄ teatteria, jossa luotettaisiin ihan vaan sananvoimaan ja näyttelijätyöhön. Veikkaanpa tosin vahvasti, että videoscreenejä tulen näkemään seuraavan kerran jo joulukuussa, kun suuntaan Kansallisteatteriin Smedsin Tuntemattomaan. Siellä on kaiketi sitä vaahtoakin tarjolla. 

Komin Vanjasta vielä, että se oli ihan kelpo teatteria, mutta ajoittain hieman pitkäpiimäistä ja ennalta arvattavaa. Omput, vesi ja peilit näyttivät hienoilta, mutta silti en liikuttunut. Ympäristöteema, josta lehdistä on luettu, oli päälle liimatun oloinen. Tai en kokenut sitä tämän esityksen tai tekstin kannalta keskeiseksi asiaksi. Metsät vähenee – so what??? Mitä sillä on tekemistä näiden ihmisten kanssa, jotka kuolee tuolla lavalla tylsyyteen (yhdessä ison yleisönosan kanssa)?

Esteettisen elämyksen asteikolla antaisin esitykselle arvosanan 2- ee.