Suomeen mahtuu kerralla noin kaksi puheenaihetta. Tällä viikolla toinen niistä oli Smedsin Tuntematon ja toinen Tanja Saarelan ero. Kolmas aihe, josta on jauhettu hieman matalammalla profiililla, mutta perusteellisesti ja jo hieman pidempään, on Facebook. Löytyyköhän tästä maasta sellaista kolumnistia, joka ei olisi jossain vaiheessa jollakin tavalla kommentoinut naamakirjaa?
Mutta minua tietysti kiinnostaa Smedsin Tuntematon, jota olen hehkutellut jo pitkään. Lähinnä siitä syystä, etten millään malttaisi odottaa joulukuun loppupuolelle, jolloin pääsen näkemään tuon näytelmän. Tuntematon sotilas ei ole mikään lempiteokseni, mutta historioitsijataustastani johtuen tunnen sen läpikotaisin. Näyttämöversioita siitä on tullut koettua useita – suurin osa niistä sellaista peruskamaa, jossa teemasta ei nouse esiin mitään uutta. Juuri tästä syystä olen Smedsin tulkinnasta niin innoissani – en ole hetkeäkään epäillyt, etteikö hän saisi kirjasta irti jonkin uuden näkökulman.
Iltapäivälehtien kirjoittelua on tullut tällä viikolla seurattua ihmetyksellä ja suuren huvituksen vallassa. Sikäli ihan hienoa, että teatterista puhutaan – kansallisessa riittää nyt takuulla yleisöä. Keskustelu on vaan välillä saanut uskomattoman rasittavia piirteitä. Käsittämättömintä on ollut lukea näytelmästä sellaisten ihmisten kommentteja, jotka eivät ole sitä edes nähneet. Rakastan yli kaiken sellaista journalismia, jossa viattomia kansalaisia lähestytään kertomalla, että Suomen Kansallisteatterissa ("Taiteen Pyhäkössä, HerranJestasSentään!") joku taiteilijahörhö ammuttaa presidentin ja Ransu-koiran lavalla. Sitten kysytään kaduntallaajan mielipidettä tästä asiasta (kontekstia selittämättä) ja saadaan kätsysti lööppiin printattua, että taas "Sotaveteraanit Järkyttyivät" ja "Kansa Tuomitsee".
Viikon ehdoton helmi oli kuitenkin Hesarissa julkaistu Ilkka Kanervan kommentti näytelmästä. Se meni jotenkin tähän tyyliin: "Täysin mautonta, tyylitöntä. Tällä ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa!"
Luoja varjele meitä siltä päivältä, kun taiteen kriteerit määritellään keski-ikäisten konservatiivisten miespoliitikkojen mieltymysten mukaan! Mitä enemmän kaiken maailman ilkkakanervat jotain asiaa paheksuvat, sitä enemmän minä haluan sen kokea!
Tässä tapauksessa tosin pahoin pelkään, että itse näytelmä tulee olemaan meikäläiselle pieni pettymys. Syynä on tämä älytön mediasirkus sen ympärillä: olenhan kuluneen viikon sisällä lukenut uskomattoman määrän arvioita ja arvosteluja näytelmästä – ennakkoluuloisista ja herjaavista kommenteista puhumattakaan. Niinpä tuo taidepläjäys on minun mielessäni kasvanut mahtaviin mittasuhteisiin. Odotan siltä jotain aivan uskomatonta, mielen räjäyttävää ja mullistavaa. Hyvin todennäköistä onkin, että kun vihdoin näytelmän näen, pidän sitä ennakko-odotuksiini verrattuna maltillisena ja tylsänä, "tyypillisenä Smedsinä".
Kommentit