Olen aivan innoissani näkemästäni elokuvasta. Kyse on piirretystä, Marjane Satrapin sarjakuviin perustuvasta Persepoliksesta. Se on aivan loistava! Nätti kuin porsas pienenä! Ja tarinaltaankin mielenkiintoinen! Olen niin ihastunut elokuvan tyyliin, että olen viime päivinä huomannut pohtivani sitä, miltä minun oma roolihahmoni siinä näyttäisi. Minut voisi kätevästi upottaa vaikka niihin yksiin salabileisiin jortsuamaan…      


Elokuva kertoo iranilaisen Marjanen tarinan kahden hyvin erilaisen kulttuurin keskellä. Hän elää varhaislapsuutensa uskonnollista vallankumousta edeltävässä Iranissa. Sen jälkeen kun shaahi syöstään vallasta, olot muuttuvat radikaalisti. Marjane muuttaa Itävaltaan opiskelemaan ja oppii länsimaisille tavoille. Euroopassa hän on ulkopuolinen, kuten takaisin kotiin palattuaankin. 


Leffa oli kiinnostava monestakin syystä. Koska siinä liikuttiin länsimaisen ja islamilaisen kulttuurin välissä, ja tarina kerrottiin naisnäkökulmasta, käsitteli se luonnollisesti naisen asemaa islamilaisessa (ja vähän länsimaisessakin) kulttuurissa. Samalla Iranin lähihistorian tapahtumat ja maan kulttuuri valottuivat minulle ihan uudella tavalla.


Olen viime aikoina lukenut jonkun verran tästä kulttuurialueesta ja sen naisista kertovia kirjoja – sekä siirtolaisten että alueella asuvien ihmisten elämään liittyviä. Itse asiassa: olen lukenut niitä niin paljon, että tiedän varsin hyvin, etteivät iranilaiset ole arabeja vaan arjalaisia ja persialaisten jälkeläisiä. Kiitos tästä kuuluu Majraneh Bakhtiarin "Mistään kotoisin" -kirjalle. Tästä huolimatta niputan iranilaiset nyt samaan joukkoon muiden Lähi-idän kansojen kanssa.


Nimittäin yksi mielenkiintoisimmista kirjoista, joita olen tähän teemaan liittyen lukenut, oli saudiarabialaisista naisista kertova Rajaa Alsanean "Girls of Riyadh". Se ei ollut mikään korkeakulttuurinen teos vaan pikemminkin puhdasta viihdettä ja pullollaan "chic-lit" -naiiviuksia.Girls of Riyadhia on markkinoitu saudiarabialaisena versiona Sinkkuelämistä ja sitä se tavallaan olikin. Islamilaisessa maassa joutuu vaan ponnistelemaan piirun verran enemmän, jotta elämästään saa sex-and-the-cityä. Ja sitten jos siitä sellaista saa aikaiseksi, äijät laittavat pikapikaa ruotuun ja järjestykseen. Juuri tästä syystä kirjan jaksoi lukea: se minkälaiseen elämäntyyliin naiset tuossa kulttuurissa pakotetaan, tuntuu aivan käsittämättömältä.


Ystäväni, jonka kanssa olin Persepolista katsomasta, pöllähti leffateatterista ulos närkästyneenä siitä, kuinka huonolla tolalla naisten asema tietyissä maissa voi olla. Olen samaa mieltä – "La lutte continue!" – iranilaisia tai saudiarabialaisia naisia ei juuri käy kateeksi. En tosin ihan heti menisi ääriuskovaisissa islamilaisissa maissa asustavia miehiäkään kadehtimaan. Ei niilläkään voi kovin kivaa olla, kun naiset on tossutettu tuohon asemaan. Seksuaalisia turhaumia siitä vähintään seuraa - puolin jos toisinkin.


Toisaalta joka kerta kun perehdyn kirjallisuuden tai elokuvien välityksellä tiukan islamilaisissa kulttuureissa eläviin naisiin, tulen huomanneeksi, että alisteisesta asemasta huolimatta voi olla elämää ja mahdollisuuksia. Naisaivot kehittävät mitä ovelimpia keinoja, joiden avulla typerän miehisen sääntöviidakon keskellä voi keplotella ja hengittää. Jos muuta pakoreittiä ei ole, niin aina on olemassa ripirinnan kärsivät kanssasisaret, joiden ystävyys ja viisaus auttavat selviämään pahimpien paikkojen yli, ja joiden kanssa voi nauraa koko miessukukunnalle.


Tuntuu siltä, että noissa maissa sen miesten kontrolloiman tiukan julkisivun takana on sellainen pieni salainen puutarha, oma erillinen kulttuuri, josta vain naiset ovat tietoisia. Siihen olisi mukavaa perehtyä tarkemminkin. Tosin, jos mahdollista, en ikinä haluaisi joutua sen hunnun taakse.


Lisäinfoa Persepolis -elokuvasta, joka saa minulta esteettisen elämyksen mittarilla 5 ee!