Tiesittekös jo, että kaduillanne kaahailee vaarallinen aikuisopiskelija, nimittäin autoilualan aikuisopiskelija. Kyseisen vaaratekijän tunnistaa sekä epävarmasta ja epäekologisesta ajotyylistä että vaaleista hiuksista. Tällä aikuisopiskelijalla on jo virallinen ajokortti, mutta se ei hänestä vielä taitavaa autoilijaa tee. 


Heti aluksi haluan tehdä selväksi, että surkea ajotaitoni ei perustu millään tavalla sukupuoleeni eikä ikääni. Päinvastoin, autokoulussakin meille kerrottiin, että naiset ovat usein parempia kuskeja kuin miehet. Ikä tuo puolestaan kaivattua vakautta ajotyyliin.


Selvää on tietysti se, että sukupuolet eroavat toisistaan. Jollain tasolla varmasti siis myös auton ratissa. Täti-ikää lähentelevänä kiinnitin huomiota siihen, että ainakin autokoulussa tytöt ja pojat erottuivat selvästi toisistaan. Siinä missä pojat olivat kiinnostuneita siitä, minkälaista soosia syntyy kun hirvi ja rekka kohtaavat maantiellä, tytöt kyselivät, josko ajokortin kuvan saisi uusia kakkosvaiheen jälkeen.


Minun heikohko ajotaitoni perustuu kuitenkin puhtaasti henkilökohtaisiin ominaisuuksiini – ei missään nimessä sukupuoleeni. Olen vain yksinkertaisesti tohelo ja usein omissa ajatuksissani. Jos ympäristössä on paljon häiriötekijöitä, aivoni tekevät itsenäisen päätöksen, ja keskittyvät vain yhteen asiaan kerrallaan.


Ongelmani on myös se, että ryhdyin autokoululaiseksi lievän ylimielisellä asenteella. Tuumin tuolloin, ettei autolla ajaminen voi olla kovinkaan monimutkaista, sillä sen taidonhan taitaa tyhmempikin tien tallaaja. Miksen siis minäkin, korkeasti koulutettu humanisti?


Ylimielisyyteni vain vahvistui teoriatunneilla, jotka tuntuivat yliopiston penkkiä kuluttaneesta tappavan tylsiltä ja hitaasti eteneviltä. Ymmärrettävää lienee, etten tällä asenteella oikein jaksanut aina kuunnella ajo-opettajan kertomuksia kytkimen käytöstä liukkailla keleillä. Suoraan sanottuna: olisin lintsannut, jos se vain olisi ollut mahdollista.


Itsevarmuuteni sai kuitenkin ensimmäisen kolhun jo siinä vaiheessa, kun ryhdyin treenaamaan teoriakoetta varten. Tulin huomanneeksi loistavaksi luulemani yleistietämykseni aukot. Se, että ihminen tietää kaiken työväenteattereista 1920-luvuilla, ei todellakaan tarkoita sitä, että hän tuntisi myös liikennemerkit! 


Viimeinen niitti oli kuitenkin se, kun jouduin vihdoin hyppäämään auton rattiin. Ison metallikoslan tiellä pitäminen tuntuikin ylitsepääsemättömältä. Olin varma siitä, että auto kiepsahtaa ympäri tai että ajan jonkun viattoman Lada-kuskin kylkeen.


Autokoulun autoilla harjoitteleminen oli sentään vielä kovin turvallista, sillä opettajat ovat ammattitaitoisia ja luojan kiitos hallitsevat opetuspolkimien käytön. Sen sijaan ajatus itsenäisestä autolla ajelusta nostaa edelleen otsalleni tuskanhien ja aiheuttaa pienimuotoisen paniikkikohtauksen: olen varma siitä, että aiheutan rattiin päästyäni joko täydellisen liikennekaaoksen tai vähintäänkin suuria peltivaurioita lainaamaani autoon.


Hirveän paljon ei tietysti auta sekään, että ystävällinen ja pitkäpinnainen läheiseni, joka harvoin hermostuu, joutui vastikään kyydissäni hämmentävään tilanteeseen. Suojatietä lähestyessäni hänen huuliltaan kirposi spontaanisti se käskyistä tärkein: "Älä tapa!"