Voinenkin siis kertoa muutaman sanan "kielikurssistani", joka suuntautui Pariisiin, tuohon puudelien ja patonkien luvattuun kaupunkiin. Matka oli todella onnistunut. Tosin ei ehkä opintojen kannalta – kielen tankkauksen sijaan keskityin nauttimaan kaupungista, sen taidemuseoiden tarjonnasta ja yleisen ilmapiirin nuuskimisesta. Bulevardeilla ja pikkukujilla pasteeraus, puistossa nököttäminen ja harakanvarpaiden rustaus mukana kulkeneeseen kirjaseen kiinnostivat allekirjoittanutta enemmän kuin oppitunneilla istuminen. Jonkin verran saatoin kyllä ranskaakin oppia… Mutta jos näin kävi, lupaan, että se tapahtui ihan vahingossa.

Törmäsin matkallani jos jonkinlaisiin esteettisiin elämyksiin. Niiden luettelu, pisteyttämisestä puhumattakaan, veisi runsaasti aikaa ja kuluttaisi arvokasta sähköistä palstatilaa. Niinpä tyydyn vain muutaman kohokohdan mainitsemiseen. 

Jos jotain tuolla reissullani huomasin, niin sen, että suorastaan rakastan käydä taidenäyttelyissä ja –museoissa yksin. Ajatukset karkailevat vallan villeille alueille, kun niitä ei tarvitse heti jakaa jonkun ystävän kanssa.

Sikäli osuvaa, että kaksi hyvin keskeistä syytä siihen, että matkustin Pariisiin, olivat Musée d'Orsay ja Musée Rodin. Nämä taidemuseot jäivät minulta viimeisellä Ranskan matkallani kokematta, ja asiaintila oli kaivellut meikäläisen mieltä jo pitkään. Niinpä olikin äärimmäisen hauskaa, että juuri näistä kahdesta museosta löytyi pari matkani keskeisintä huippukohtaa – esteettisten elämysten näkökulmasta siis.

Musée d'Orsayssa vierailin heti lomani toisena päivänä – ryntäsin sinne siis heti kun se oli mahdollista. Kävin tässä vaiheessa lomaani pientä feministissävytteistä miesvihavaihetta läpi, sillä kuten hyvin tiedetään, välimatka arkeen nostaa pintaan usein sellaisia teemoja, joita kotimaassa ei ehdi käsitellä. Tätä tunnetilaa vielä vahvisti matkassa ollut romaani: Anna Kortelaisen "Virginie". Kirjahan kertoo Albert Edelfeltin rakastajattaresta, ranskalaisesta naisesta, joka toimi monien Edelfeltin teoksien mallina.

Näistä lähtökohdista käsin olin täydellinen yleisö d'Orsayn taidetarjonnalle. Musée d'Orsayn seinät ovat täynnä toinen toistaan upeampia mestariteoksia. Ja kun sanon mestariteoksia, tarkoitan tietysti miesten maalaamia mestariteoksia. Yllättävän usein kuvauksen kohteena on naisvartalo. Yllättävän usein myös silloin, kun  kuvauksen kohde näyttäisi pintapuolisesti olevan jokin aivan muu asia. Esimerkiksi Picasson fiksaatio kitaroihin kertoo kyllä kaiken siitä, mitä miehen mielessä todellisuudessa liikkui. 

Kun näitä maalauksia sitten tutkailee oikeassa mielentilassa – ja juuri mallien maailmaan Kortelaisen kirjan perusteella perehtyneenä – on helppoa huomata se, kuinka kapea naisen rooli noissa taideteoksissa on. Naisen tehtävä on olla vain objekti, kaunis esine, himon kohde, nature morte+. Aktiivisen roolin nainen saa miestaiteilijoiden teoksissa ainoastaan ollessaan äiti. Lovis Corinth, d'Orsayn alakerran vaihtuvan näyttelyn saksalainen ekspressionisti, on kyllä ehdoton kaikkien sovinististen miestaiteiljioiden isä. Tuo taitava irstailija maalasi mielellään kuvia itsestään – alastomien naisvartaloiden ympäröimänä. Naisten päät eivät olleet kaikkiin maalauksiin mahtuneet, mutta rinnat oli tietysti kuvattu sitäkin tarkemmin.

Musée Rodinissa kohtasin sitten hieman erilaisen naisen. Naisen, joka ei tyytynyt olemaan pelkkä objekti. Museon vaihtuvana näyttelyn tähtenä oli nimittäin ranskalainen naistaiteilija, kuvanveistäjä Camille Claudel. Ihastuin hänen töihinsä suunnattomasti. Lisäksi sain lisää pontta miesvihaani, kun perehdyin Camillen tarinaan. Hän oli paitsi tavattoman lahjakas taiteilija, myös Rodinin rakastajatar ja sittemmin tämän hylkäämä. Tarina ei olisi täydellinen, jos Camille olisi saanut elinaikanaan hänelle kuuluvan arvostuksen – mutta eipä tietenkään. Raukkaparkaa ylenkatsottiin – sukupuolen vuoksi, epäilemättä! Pääteosta ei koskaan valettu pronssiin (Ne Siat!). Eipä siis ihme, että nainen vietti viimeiset kolmekymmentä vuotta elämästään mielisairaalassa. Sitä se väärään mieheen rakastuminen teettää!

Esteettisen elämyksen pisteillä molemmat museot – ja muuten molemmat yllämainitut taiteilijat – saavat minulta vähintään viisi pojoa. Ja Pariisi. Se saa minulta sata pistettä ja milles tendres bisous! Kaksi viikkoa ei ollut läheskään tarpeeksi sen kaupungin läpikäymiseen! Minä menen sinne vielä takaisin!