Hetki on vierähtänyt siitä, kun olen viimeksi blogiani päivittänyt. Ongelma on ajan puute. Toinen ongelma se, että päätyökseen kirjoittavan motivaatio kirjoittamiseen (josta ei makseta!) on toisinaan aika vähäinen. Etenkin jos hän vielä harrastaa luovaa kirjoittamista vapaa-aikanaan! Aloitin syksyllä nimittäin draamakirjoittamisen kurssin, josta olen ollut järjettömän innostunut. Mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa. Tämän blogimerkinnän aihe on nimittäin Q-teatterin versio Macbethistä, jonka kävin katsomassa ennakossa.

En ole mikään Shakespeare-asiantuntija, mutta kuvittelin tietäväni, mitä oli odotettavissa: lavalle piti asteleman julman tyrannin, sellaisen jota on verrattu kaikenmaailman idiamineihin ja hitlereihin. Mutta kuinkas ollakaan: Q:n Macbeth oli syyllisyyden tuskissa kärvistelevä itkupilli, korostetun inhimillinen  ja murhiin ajautunut, harhautettu mutta vallanhimoinen raukkaparka. Lady Macbeth sen sijaan oli kuin terästä: pokka piti hamaan sekoamiseen saakka. 

Macbethin rooli oli Q:ssa annettu eräälle lempinäyttelijöistäni – Elina Knihtilälle. Ikäväkseni minun on myönnettävä, ettei hänen karismansa aivan pystynyt kannattelemaan roolia tai täyttämään minun mielikuvaani siitä. Lady Macbeth, Pirjo Lonka, oli roolissaan uskottavampi, hän manipuloi miestään hienosti.

On upeaa, että vallanhimoisen tyypin rooli oli perinteisten sukupuoliroolien vastaisesti annettu naiselle. Silti en voi olla ajattelematta, että pieni seksuaalinen viritys näiden kahden päähenkilön välillä olisi tehnyt terää. Miten Lady muuten muka saa taivuteltua miehensä murhaajaksi, jos ei sillä ole käytettävissään sitä kuuluisaa "naisten seksuaalista valtaa"?   

Tiedä sitten kuinka reilua on arvostella näytelmää ennakon perusteella? Kohtuullisen valmista kamaa esityksen pitäisi toki päivää ennen ensi-iltaa jo olla. Niinpä uskallan todeta, etteivät replarytmitykset toimineet kaikissa kohdissa, osittain näyttelijätyössä oli kökköä ulkoluvun makua. Tähän ei tosin syyllistynyt esityksen kolmas keskeinen näyttelijä, Jani Volanen, joka veti sekä Duncanin että Malcomin (Skotlannin kuningas ja hänen poikansa) roolit. Hänen työskentelyään Duncanin roolissa varjosti kuitenkin pieni ylinäyttelemisen maku. Ja sori vaan, mutta minulle tuli Volasen Duncanista mieleen joulupukki!   

Näiden kriittisten huomioiden jälkeen haluan todeta, että esityksellä oli myös selvät tähtihetkensä. Noitien kuoron fyysinen kamppailu ja ryhmätyö sekä yksinkertaiset – lähestulkoon industrialistiset – lavasteet ja puvustus olivat näytelmän parasta antia. Myös yleistunnelma, joka luotiin valoin ja äänitehostein, oli tenhoava. Tarina piti otteessaan ja tämähän on teatterissa tärkeintä.  

Niinpä voin suositella Q:n Macbethiä kaikille Shakespearen ystäville. Ehdottaisin silti lippujen varaamista vasta marraskuun lopulle. Siihen mennessä esitys on varmasti hioutunut, rytmitys kunnossa ja luvassa on mitä parhainta tragediaviihdettä. Sitä vaan pohdin, että kantaako Knihtilän karisma silloinkaan… 

Esteettisen Elämyksen mittaristolla tämä näytelmä on selvää kolmoskamaa.